Juha Salo

Laulu, kitarat, koskettimet, huuliharppu, ukulele, bouzouki, tamboura shruti-box.

Juha ja Beatles - ja pieni musiikillinen elämäkerta: Milloin Beatlesien kappale on soinut Suomen yleisradiossa ensimmäistä kertaa? Kiinnostava kysymys, jonka joku meistä ”hardcore-faneista” voisi joskus selvittää.  Silloin itsekin tietäisin, milloin olen todennäköisesti kuullut Beatlesia ensimmäisen kerran. Vuoden on täytynyt olla 1963 loppu tai -64 alku. Tuolloin elettiin vielä vahvasti radion aikakautta, vaikka televisio oli jo aloittanut voittokulkunsa suomalaiskodeissa.


Ohjelmatarjonta oli vain aika olematonta ja uusimmat musiikkijutut täytyi pokata radiosta tai suoraan levykaupoista. Kevyen musiikin tarjonta radiossakin oli varsin rajoittunutta ennen juuri vuonna -63 aloittanutta sävelradiota. Olin koko varhaislapsuuteni istunut putkiradion ja sen alle sijoitetun levysoittimen edessä lumoutuneena niistä pikkuihmisistä, jotka kyseisten aparaattien sisällä johdattivat minua musiikin ja kuunnelmien ihmemaailmaan. Kun kuuluttaja kreivi Karl-Erik Kreutz tai Kaisu Puuska-Joki toivotti kuulijoille hyvää iltaa, oli minun haettava myös isä tai äiti paikalle kanssani toivottamaan radion sisällä asuvalle juontajalle samoin. Syksyllä 1963 menin kansakouluun. Koska olin jo useamman vuoden kuunnellut klassisen- ja kevyen musiikin helmiä levyiltä ja radiosta, on muistikuvani Beatleseista juuri täysin uuteen ja poikkeavaan äänimaailmaan liittyvä. Mitään sellaista yhdistelmää en ollut ennen kuullut. Juuri lapsen kyky aistia musiikkia primitiivisenä, tunteenomaisena ”flow-ilmiönä”, saundeina, mielikuvina, elämyksinä katoaa helposti myöhemmän musiikkikoulutuksen ja kognitiivisen, analyyttisen asenteen myötä. Tiedän, että en koskaan voi enää tavoittaa noita maagisia hetkiä musiikin parissa. Ne ovat muistissa enää mielikuvina, sanattomina tunteen liikkeinä, innostuksen ja hyvän olon tunteina.


Kitaraan tutustuin jo ennen Beatlesia, kuten näistä helmikuussa 1963 otetuissa kuvissa näkee. Olemme serkkupoikani Jorman kanssa sukulaistemme olohuoneessa pitämässä tyypillistä improvisoitua showta jonkin syntymäpäivän yhteydessä. Rämpyttelen äitini serkun Espanjasta tuomaa pikkukitaraa. Meillä kuopiolaisilla on varmaan jokin spedegeeni, kun katsoo ilmettäni toisessa kuvassa. Tuo samainen kitara on nähtävissä myös Puolassa 2008 otetuissa kuvissa. Sukulaiset lahjoittivat sen minulle joitakin vuosia sitten. Beatlesien saundin salaisuuksia olivat ennen kaikkea mustan ja valkoisen äänimaailman yhdistäminen. Kun Little Richard oli heidän kanssaan kiertueella Englannissa 1962, totesi hän lämmittelybändistään, että sulkiessaan silmänsä kuunnellessaan heitä, hän olisi voinut vannoa Beatlesien olevan mustia. Tämä uusi synergia oli mullistavan kuuloista myös Suomen Yleisradiosta kuultuna. Kuuntelukokemusten innoittamana menin loppukesällä 1964 ostamaan ensimmäistä omaa 6.90 markkaa maksavaa singlelevyä kuopiolaisesta Kärjen musiikkiliikkeestä. 


Kaupan omistaja Yrjö Kärki katsoi saappaanvarrenkorkuista asiakastaan jostain kaukaa ylhäältäpäin ja ehdotti, että hänellä olisi juuri minun ikäiselleni sopiva levy: Eveliina Pokelan Mörri-Möykky! Mikä loukkaus! Sehän oli pikkulasten musiikkia. Ilmoitin päättäväisesti, että olin tullut hakemaan The Beatles-yhtyeen levyä All my Loving. Valitettavasti sitä ei ollut saatavilla, vaikka Parlophone- levymerkillä julkaistiin Suomessa paljon virallisista singlejulkaisuista poikkeavia Beatles-kappaleyhdistelmiä. Sen sijaan kauppias kertoi, että hänellä olisi tarjota minulle jotain aivan uutukaisen uutta, tunnussävelmä uudesta Beatles-elokuvasta! Asetin puhelimen luurin muotoisen suuren kuulokkeen (tai kaksi) korvalleni, ja sitten se törähti kuin tuhat volttia: A Hard Day’s Nightin alkusointu (josta on jopa tehty musiikkitieteellisiä analyysejä). Tästä alkoi myös oma musiikillinen kehitykseni Beatlesien kanssa. 

Aina uudella levyllään he johdattivat minut uusiin musiikillisiin ja saundillisiin maailmoihin koko vuosikymmenen ajan. Syksyllä 1967 aloitin oppikoulun Kuopion Lyseossa. Koko elämäni sai aivan uuden suunnan, kun luokkatoverikseni sattui samanhenkinen Timo Ylinen, jonka kanssa olimme kylläkin jo tavanneet edellisenä vuonna eräillä synttäreillä. Timon kanssa aloitimme yhteisen musiikillisen kasvun. Merkittävänä apuna meille oli Timon isoveli Markku, joka kuusi vuotta vanhemman teinin lievällä ylimielisyydellä johdatti meitä yhä uusien pop- ja rockartistien ääreen (Markulla oli sitä paitsi postimyynnistä tilattu Egmond-sähkökitara). Hän esitteli meille artisteja kuten Crosby, Stills, Nash & Young, James Taylor, Joni Mitchell ja The Doors. Isäni oli tuonut meille Leningradin matkaltaan kaksi venäläistä kitaraa vuonna 1968. Molemmat olivat aivan mahdottomia tapauksia. Pienemmässä oli seitsemän kieltä, ja isommassa kielet olivat niin korkealla otelaudasta, että vain ensimmäisen kolmen nauhanvälin soinnut olivat mahdollisia. Sormet verillä ensimmäiset soinnut kuitenkin niillä opeteltiin.

Timo ja Juha (jotka kuvittelivat kai olevansa Kuopion Lennon-MacCartney) fiilistelevät ehkä vuonna 1971. Olin saanut syksyllä 1970 syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen kunnon nailonkielisen kitaran. Salojen Grundig-nauhurilla tallennettiin kaksikon kuolemattomia unelmia maailmanmenestyksestä a`la Beatles. Timolle ja minulle alkuvaiheen merkittävä vaikuttaja oli kuopiolainen Sibelius-Akatemiassa koulutettu kitaristi Markku Huttunen, joka oli ollut kuuluisan Ivan Putilinin (teki kuuluisan kitaransoiton oppikirjan) oppilas. Otin Markulta yksityistunteja ja myös Timo tuli hänen oppilaakseen. Markku Huttusen loistava pedagoginen oivallus oli tietenkin opettaa meille perustekniikan ohella Beatles-biisejä. Tuolta ajalta ovat peräisin meidän molempien rakkaudet Blackbird-tyylisiin pikkailujuttuihin. Omia biisejäkin yriteltiin jo noihin aikoihin. Juhan ja Timon huippukokemus oli tuolloin elokuun 1972 Wings-konsertti Helsingissä. Kuuttatoista syntymäpäiväänsä lähestyvät ystävykset yöpyivät stadionin retkeilymajassa ja näkivät sattumalta itse Paul McCartneyn varsin läheltä konsertin jälkeen Töölön kisahallin takaovella, jossa tähti syöksyi salamannopeasti Volkswagen-kleinbussiin.


Minun ensimmäinen oikea bändini oli syksystä 1972 alkaen Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan nuorisobändi The New Reflection, jonka puuhamiehenä toimi Risto Teräväinen. The New Reflection esiintyi sekä ”maallisempana” että gospel-henkisenä (laulukamat olivat seurakunnan, piti yrittää tyydyttää pääkonttoria) radiossa ja televisiossakin vuosina -73 ja -74. Oma levy äänitettiin Tampereella helmikuussa 1973. Bändin rumpalin Matti Sariolan ja Riston kanssa me kolme teimme tiivistä musiikillista yhteistyötä koko -70-luvun ajan, myöhemmin mukana oli myös Timo, tuolloin bändi oli nimeltään Saturday. Tehtyämme jonkin verran duo-keikkaa 1970-luvun lopussa tutustuimme Ylisen Timon kanssa meitä vielä musiikissa paljon teknisempiin Lyseon koulukavereihimme Tegelmanin Pekkaan ja Jussiin sekä Rissasen Jarkkaan. Tästä sai alkunsa amerikkalaista ”west coast soudia”- soittanut yhtye Young and Fine, jossa muissa tehtävissä olivat mm. legendaarinen nauhattoman sähköbasson taituri Raimo ”Daddis” Salmiheimo (1958 – 2008), rumpali Seppo Rauteva ja kosketinsoittaja Jarmo Savolainen (1961-2009).


1981 teimme HiHat-levy-yhtiölle singlen Christine/Taidan jäädä kanssas ankkuriin yhtyenimellä Galleria. Tämä Love Recordsin kilpailijayritys kuitenkin kaatui talousvaikeuksiin kesken LP-levyn tekemisemme. Tässä vaiheessa mukana olivat vaikuttamassa myös Tommi Liuhala tuottajana ja Jussi Tegelman äänittäjänä ja muusikkona. Muutosten jälkeen yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Juhan, Timon ja Teräväisen Riston lisäksi mukaan tulivat Markku Aalto (Markku oli Hassisen Koneen ensimmäinen rumpali), multimuusikko Olli Tuomainen sekä basisti Kimmo Mäkinen

  • Kolmen kappaleen maistiaiset Galleria maxi-singleltä 

Jos olet hitaiden yhteyksien päässä, ja soitin ei toimi hyvin - voit ladata "Gallerian" kappaleet myös koneellesi!

Tähän saumaan sattuu myös muuttoni Kuopiosta Helsinkiin ja siirtymiseni musiikkiterapian maailmaan. Intin jälkeen menin vuodeksi opiskelemaan luokanopettajan koulutuslinjalle Joensuun korkeakouluun. Vuonna 1980 ryhdyin Saku Kuosmasen ja Sepi Rautevan kehotuksesta musiikkiryhmien vetäjäksi CP-liiton kesäkursseille. Sieltä lähtenyt kiinnostus musiikkiterapiaan johti minut lopulta valmistumaan (yhdessä Eila-Sisko Wirzeniuksen kanssa) ensimmäisenä Suomessa maisteriksi pääaineena musiikkiterapia, Jyväskylän yliopistosta keväällä 1989. 

Sen jälkeen olen siellä pätevöitynyt myös yläasteen musiikinopettajaksi. Musiikin laitoksella tutustuin minulle pop- ja jazz-musiikin historiaa ja bändisoittoa ja sovitusta opettaneeseen Jouni Koskimäkeen, joka toimii Cellojen mandolinistina. 1980-luvun alussa toimin viiden vuoden ajan musiikkiterapeuttina Rinnekodin keskuslaitoksessa Espoossa. Teimme mm. levyn Kaikilla on oikeus elää, ja suunnittelin ”maailman ensimmäisen kehitysvammaisten musiikkivideon” television Toivotaan, toivotaan-ohjelmaan, joka keräsi varoja kehitysvammaisille. 

Vuona 1987 siirryin nykyiseen työpaikkaani Ruskeasuon kouluun, jossa nykyisin toimin peruskoulun lehtorina pääaineena musiikki. Ruskiksen musiikkitoiminta kulminoituu käsitteeseen ”terapeuttinen musiikkikasvatus”, joka pitää sisällään yksilön musiikillisen ja persoonallisen kasvun yhteensovittamisen. Ks. lisää tietoa aiheesta FISME:n sivuilta

1980-luvun puolivälin kesien ilmapiiriä Helsingissä virkisti katusoiton salliminen (tosin luvanvaraisesti tarkalleen määrätyissä paikoissa). Monet myöhemmin mainetta niittäneet suomalaismuusikot aloittelivat uraansa tuolloin kokeilemalla tuota vaativaa lajia. Perustimme bändin nimellä Akustinen Vartti. Yhtyeessä soittivat lisäkseni savolainen multitaiteilija Arto Nyyssönen, Oltsu Tuomainen (Ollin poika Jari soittelee nykyisin välillä Cellophane Flowersin kitaristina) ja kontrabasisti Pertti Hakola. Vanhan ylioppilastalon ympäristön käytävissä me sitten vuorottelimme sopuisasti uraansa aloittelevien Lapinlahden Lintujen ja monien muidenkin bändien kanssa. Päiväurakan päätteeksi mentiin sitten Bottan alakertaan Urhon Pubiin, joka tarjosi soittajille ilmaista olutta yleisön viihdytystä vastaan. Siellä muistan ensimmäisen kerran noteeranneeni myös Arto "Pilli" Pajukallion, Freukkaritkin olivat silloin aloittamassa taipalettaan (vaikka Pillin mukaan Urkki ei ollut heidän kantapaikkansa).   

1990-luvun soittelin ja laulelin pääasiassa näyttelijä/ohjaaja/lauluntekijä Katriina Honkasen kokoonpanoissa. Aika monella levyllä olin mukana ja esiintymässä käytiin Amerikassa asti menestysbiisin ”Sillan” siivittämänä. Katriinan ja miehensä Ilkan olin tuntenut jo Kuopiosta asti ja hekin aloittelivat helsinkiläistä muusikonuraansa juuri noina 80-luvun katusoittokesinä. Ylen Elävässä arkistossa on katsottavissa pari trio-biisiämme Nokian Tapsan tahtien tv-lähetyksestä elokuulta 1996. Kappaleet ovat Silta ja Matka Charlien kanssa.

Pajukallion Arto perusti bändin nimeltä Armadillo 1990-luvun puolivälissä, joka soitti kantri-henkistä omaa/covermusiikkia rennossa hengessä. Soittelin siinä pääasiassa akustista kitaraa ja haitaria ja lauloin stemmoja. Valitettavasti suuren kokoonpanon vaatimaa treeniaikaa ei aina tahtonut löytyä, joten yhtye jäi valitettavan lyhytaikaiseksi. Nämä kuviot poikivat vähän myöhemmin yhteistyötä myös lauluntekijä Mara Saranpään kanssa. Yhdeksänkymmentäluvun löytöjäni oli myös harrastelijateatterimaailma, johon olin kylläkin saanut jo hieman tarttumapintaa Kuopiossa. Estradivammaiset oli hieno ryhmä sisältäen lähinnä liikuntavammaisia taitajia, joiden kanssa tein yhteistyötä usean vuoden ajan. Tein ryhmän kanssa useita näytelmiä, joista pari perustui omaan käsikirjoitukseeni. Musiikkia sävelsin myös useaan näytelmään. Ohjaajina olivat alan ammattilaiset kuten Matti Ruohola ja Markku Toikka.

Pitkäaikainen unelmani perustaa Beatles-musiikkiin erikoistunut yhtye toteutui vasta 2000-luvulla. Työpaikkani helsinkiläinen Ruskeasuon erityiskoulu on toiminut myös loistavana pohjana Cellophane Flowers- yhtyeen syntyyn. Monet bändin jäsenistä ovat toimineet koulun työntekijöinä tai vastaavissa tehtävissä ja ovat aina halunneet tukea vammaisten nuorten musiikkitoimintaa. Marraskuussa 2008 järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertti oppilaiden leirikoulutoiminnan tukemiseksi. Cellojen kanssa yhdessä esiintyi oppilaita ja huippusolisteja kuten Jussi Raittinen, Pirjo Begström, Jiri Nikkinen ja Kristian Meurman. Mukana oli myös jousikvartetti ja puhaltajia. Uusin innostukseni on ukulele. Olen kyllä soitellut Havajin pikkukitaraa jo useamman vuoden, mutta viime aikoina on intohimo soittimeen iskenyt minuun sikainfluenssan tavoin (kuulunhan urheilu- ja kulttuuriseura Kruununhaan sikoihin!). Koulussamme olen myös tutustuttanut oppilaat soittimeen. Keväällä 2009 perustin koulun henkilökunnan ukuleleorkesterin, joka sai nimen Rukuleles. Käytämme ukulelea yhä enemmän myös Cellophane Flowersin ohjelmistossa.

Olen käyttänyt Beatlesien musiikkia vuosien varrella lopulta aika vähän opetustyössäni. Tärkeintä onkin, että opettaja tai terapeutti auttaa oman innostuksensa avulla oppilaankin löytämään elämyksellistä sisältöä elämäänsä oppilaan oman suosikkimusiikin kautta, kuten minä löysin Beatlesistä.